Kirjaston aktiivinen käyttäminen

Kirjasto... Minulla ei ole kirjastosta lapsuusmuistoja, mutta tiedän, että siellä ollaan käyty. "Ihan mahottomasti käytiin ja luettiin teän kans." Isäni sanoi, kun asiaa kysyin. Nuoruudessa kirjastoa käytin harvakseltaan, opiskeluaikana enemmän.
Nyt olen jälleen aktiivikäyttäjä. Haluan käyttää omia lapsiani kirjastossa. Ensikäynnillä oman lapsen kanssa koin matkan menneisyyteen, kun sain käsiini ne ihanat Minttu-kirjat, joita sitten yritin tuputtaa tyttärellenikin menestyksettä. Sinne mennään joskus linja-autolla, ihan vain elämyksen kannalta. Siellä vietetään rauhassa aikaa, katsellaan ja luetaan kirjoja. Rovaniemen pääkirjastossa voi pelata myös palapeleja ja piirtää. Palautusautomaatitkin on niin hauskoja lapsen käyttää, vaikka äitin olikin niitä aluksi vaikea löytää: "Mitä? Eikö näitä (kirjoja) voikkaan jättää tähän tiskille?".

Kun oli töissä Rovaniemen keskustassa sijaitsevassa päiväkodissä kävimme kirjastossa lasten kanssa lähes viikottain. Kirjastossa oli järjestetty päiväkotiryhmille suunnattuja Mini-Kinoja, joissa katsottiin lyhyitä lapsille suunnattuja ohjelmia tai lyhytelokuvia. Katselutuokion jälkeen juteltiin tai askarreltiin. Osaava henkilökunta sai jokaikisen lapsen innostumaan aiheesta. Kirjastokäynti kirjojen palauttamiseen ja uusien lainaamiseen, oli sekin lasten ja aikuistenkin mielestä mukavaa puuhaa. Satutunnit, kirjavinkkaukset, teemapäivät, jne. Kaikki on kokeiltu ja uppoaa minuun kuin häkä.

Aion jatkossakin käyttää kirjaston monipuolisia palveluja olinpa sitten töissä tai kotona.
-Miia-

Ajatuksia lukemaan oppimisesta esiopetuksessa

Olen koulutukseltani luokanopettaja, mutta työskentelen tällä hetkellä lastentarhanopettajana. Vastuullani ovat erityisesti eskarilaiset. Esiopetuksessa asioita ei vielä varsinaisesti opita vaan niitä opetellaan ja niihin tutustutaan. Esiopetuksessa ns. äidinkielen osuus on suuri. Eskarilaiset käyttävät paljon aikaa kirjaimiin tutustumiseen, lorutteluun ja riimittelyyn, kirjojen ”lukemiseen” jne. 6-vuotias on yleensä luonnostaan kiinnostunut kielestä ja innokas oppimaan uutta. Kielellisten asioiden opettelu on osa arkea. Esimerkiksi käsitettä yhdyssana ei välttämättä opetella tietyllä opetustuokiolla vaan sitä pohditaan bussipysäkillä, kun odotellaan paikallisbussia. Tärkeää on havaita lasten kiinnostus asioihin ja tarjota mahdollisuuksia oppia niistä lisää.

Rovaniemen kaupungin esiopetuksen opetussuunnitelma 2011 asettaa paljon tavoitteita äidinkielen ja kirjallisuuden osalta eskarilaisille. Yksi tärkeimmistä tavoitteista on mielestäni mielenkiinnon herättäminen kirjoitetun ja suullisen kielen tutkimiseen ja havainnointiin. Tutustumme eskarilaisten kanssa kirjaimiin Aakkoskaravaani –materiaalin avulla. Siinä jokaisen kirjaimen kohdalla lapset tutustuvat uuteen loruun, jota lorutellaan yhdessä kehorytmikkaa hyödyntäen. Oppimisympäristön tulisi ruokkia lapsen mielenkiintoa kielen tutkimiseen. Esimerkiksi lorukuvat innostavat lapsia palaamaan opeteltujen lorujen maailmaan ja muistelemaan opeteltuja kirjaimia. 

-Emilia- 

Ajatuksia lukemisesta

Mietiskelin pitkään, mistä oikein kirjoittaisin blogissa. Lähinnä sydäntäni on tietysti lukeminen ja se, miten saisin innostettua ”lukemattomat” oppilaani lukemaan. Olen käyttänyt  lukupuuta,  lukudiplomia  ja –passia.  Kirjavinkkarikin on koulullamme käynyt.  Lukevat oppilaat kertovat kavereilleen kirjoista ja ovat saaneetkin jotkut lukemaan. Opettajana olen aina lahjonut ja kannustanut lukemaan oppilaitani lahjoittamalla heille kirjoja keväisin ja syntymäpäivinä. Tietokoneet, pelit ja videot vievät kuitenkin osan oppilaista mennessään  niin, etteivät he kuin pakon edessä avaa kirjaa, saati lukevat sitä.  Osa  oppilaista tahtoo enemmän toiminnallisuutta elämään. He eivät yksinkertaisesti jaksa istua kirja edessään. Mutta eihän videopelin pelaamisessa paljon enemmän toiminnallisuutta vaadita!  Auttaisiko äänikirjat ja / tai tabletit lukemisharrastuksen viriämiseen tällaisilla oppilailla? Sitä yritän kevään aikana kokeilla, sillä kouluumme on luvattu ainakin yksi tabletti hankkia.

Uskon kuitenkin vakaasti, että koulu ei yksin pysty kirjallisuuden pariin oppilaitaan viemään. Olipa sitten tabletit tai äänikirjat käytössä.  Siihen tarvitaan kotien esimerkki ja kannustus.  Esimerkin löydän omasta perheestäni. Olen aina lukenut lapsilleni satuja, tarinoita, sarjakuvia. Laulanutkin olen, sanaillut ja runoillut. Kolme neljästä lapsestani on kirjojen suurkuluttajia. Nuorimmaiseni ei vielä lue mutta hän pyytää joka ilta lukemaan jotakin. Uskon, että hänestäkin vielä lukija tulee. Tyttäreni, jotka ovat nyt 13 ja 14 vuotiaita nuoria naisia, lukevat todella paljon. He etsivät itse mieleisiään kirjoja ja lukevat jo englanniksi kirjoja, joita ei vielä suomeksi ole käännetty. He katsovat myös elokuvia,  chattailevat netissä ja ulkoilevat mielestäni kuten muutkin ikäisensä. Miksi he siis lukevat mutta samanikäiset kaverinsa eivät? Näitä pohdiskelen vielä varmasti pitkään, sillä viisasten kiveä ei taida tähän ongelmaan löytyä! -eija

Kielikylpymenetelmän antia

Pidin pari vuotta sitten englanninkielistä kielikylpykerhoa. Kerhoa pitäessäni keskeisimmiksi asioiksi nousivat kiinnostavuus ja toiminnallisuus sekä oppimisympäristö. Kielikylpymenetelmä on mielestäni menetelmänä arvokas, ja sen toimintaperiaatteita on helppo toteuttaa muussakin kuin kielten opetuksessa. Kielikylvyssä oppiminen tapahtuu sosiaalisessa ympäristössä, jossa kielen oppiminen ja omaksuminen tapahtuvat rinnan. Toiminnallisuus on olennainen osa menetelmää. Kielikylvyn alussa keskitytään opettajan tarkkailuun ja seuraamiseen. Lapset kuuntelevat ja yrittävät ymmärtää opettajan käyttämää kieltä, sekä eleitä. Kieltä käytetään kaikessa toiminnassa ja se omaksutaan käyttämällä sitä. 

Omaksuminen on paljon mielekkäämpää toiminnan kautta. Kun toiminta on kiinnostavaa, lapset unohtavat opiskelevansa. Toimin tällä hetkellä eskariopettajana, ja olen saanut paljon hyviä ideoita Pirkko Karvosen ja Leena Rikkalan teoksesta Lukuleikkejä lapsille. Kirjan tarkoitus on herättää lapsen kiinnostus kirjoitettua kieltä kohtaan sekä luoda edellytyksiä lukuvalmiuksille. Itse käytän esiopetuksessani kokosanamenetelmää, ja vaikka kirjassa olevia leikkejä olenkin toteuttanut vähäisesti, olen saanut siitä paljon ideoita. Kielikylpykerhoni kautta opin ymmärtämään toiminnallisuuden ja oppimisympäristön merkitystä aivan uudella tavalla. Kielikylpymenetelmää käytettäessä äärimmäisen tärkeäksi nousee oppimisympäristö. Sen tulee olla niin turvallinen, että lapsi uskaltaa kokeilla ja tehdä virheitä. Mutta miksei näin tulisi olla, vaikka käytettävä kieli olisikin kaikille tuttu? Lasten tulisi saada kokeilla ja uskaltaa tehdä virheitä. Oppimisympäristön tulisi myös kannustaa tutkimaan ja tarkkailemaan.

Tämän kurssin, ja kirjoittamienne tekstien innoittamana olen perustanut eskarilaisteni kanssa blogin, jota työstämme yhdessä. Blogi on ensisijaisesti tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Toivon, että blogin kautta vanhemmat pääsevät paremmin sisälle meidän eskariarkeemme, ja että lapset voivat harjoitella kerrontaa blogissa olevien kuvien avulla. Blogin kuvien myötä ymmärtänette myös paremmin sitä mitä tarkoitan oppimisympäristöllä. Blogi osoitteemme on: http://eskarikokeiluja.blogspot.fi/

-Kirsi-

Toiminnallisuus konstruktivistisessa viitekehyksessä

Jo opiskeluaikoina innostuin konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä, ja mielestäni erinomainen johdatus tähän viitekehykseen on Päivi Tynjälän teos Oppiminen tiedon rakentamisena - Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita (Tammi, 1999). Tässä teoksessaan Tynjälä korostaa, että konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan tieto ei ole tietäjästään riippumatonta objektiivista heijastumaa maailmasta, vaan se on aina yksilön tai yhteisön itsensä rakentamaa. Näin ollen oppiminen ei siis ole tiedon passiivista vastaanottamista vaan oppijan aktiivista kognitiivista toimintaa, jossa hän tulkitsee havaintojaan ja uutta tietoa aikaisemman tietonsa ja kokemustensa pohjalta.

Näitä Tynjälän esittämiä konstruktivismin perusajatuksia koetin pitää mielessäni, kun suunnittelin sanaluokkien toiminnannallista opettamista. Tavoitteenani on ollut, että oppilas olisi oppitunneilla aktiivisesti merkityksiä etsivä ja niitä rakentava toimija, ei vain tyhjä astia, joka täytetään tiedolla (Tynjälä 1999: 38). Toisaalta löysin perustelut teoksesta myös opettajajohtoisiin opetustuokioihin: kuten Tynjäläkin huomauttaa (1999:61) myös konstruktivismin mukaisessa opetuksessa opettajalla voi edelleen olla tärkeä rooli tiedon esittäjänä, vaikka tärkeämmäksi rooliksi muodostuisi se, miten opettaja järjestää oppimistilanteet oppijan oppimisprosessia tukeviksi. En myöskään täysin hylännyt oppikirjasarjan tarjoamia tehtäviä, koska mielestäni myös yksilöllisen asioiden työstäminen on tärkeää, vaikka konstruktivismissa korostetaankin sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä oppimisessa (Tynjälä 1999: 39).

Mielestäni onnistuinkin kokeilussa paremmin kuin olin odottanut. Ennen kokeilua olin varautunut siihen, että toiminnallisuus saattaisin heikentää oppilaiden oppimistuloksia. Pelkäsin, että kun asioita opetetaan erilaisten pelien ja leikkien avulla, ne eivät ehkä jäisi niin hyvin oppilaiden mieleen. Kävi kuitenkin päinvastoin! Mielestäni erityisesti oppimistulokset paranivat sellaisilla oppilailla, joita kieliopin opiskelu ei yleensä kiinnosta ja jotka kokevat kielioppikäsitteiden opiskelun vaikeaksi. Nämä oppilaat olivat nimenomaan poikia. Pystyin jopa nostamaan joillakin näistä poikaoppilaista äidinkielen numeron arvosanasta 7 arvosanaan 8, ja uskoisin, että selittävänä tekijänä ovat nimenomaan toiminnalliset menetelmät.

Olen aikaisemminkin käyttänyt jonkin verran toiminnallisia menetelmiä opetuksessa, mutta en ole uskaltanut suunnitella koko opetuskokonaisuutta niiden varaan, koska olen ollut epävarma siitä, kuinka tehokasta niiden avulla opiskelu on. Olen aiemmin lähinnä käyttänyt toiminnallisuutta piristävänä välipalana. Tämän kokeilun perusteella olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yhden kokonaisen oppitunnin opiskelu viikossa toiminnallisesti ei ole ajanhukkaa vaan erittäin hyödyllistä oppilaiden oppimisen kannalta. Kokeilu onkin innostanut minua toiminnallisten menetelmien käytössä niin paljon, että olen alkanut jo suunnitella, miten voisin hyödyntää toiminnallisia menetelmiä seuraavan opiskeltavan kokonaisuuden, sijamuotojen, opettamisessa. Toiminnallisuus on siis sopinut erinomaisesti omaksumani konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaisen opetuksen osaksi.

Kirjoittamisen suuri seikkailu

Toiminnallinen äidinkieli –opintojen myötä otin taas käyttöön Helena Linnan Prosessikirjoittaminen - kirjoittamisen suuri seikkailu –teoksen. Olen saanut kirjan vuonna 1995 Suomen Postin äidinkielen opettajille järjestämässä koulutuksessa. Teos on ollut pitkään unohduksissa, en kylläkään tiedä, miksi. Aikoinaan otin siitä paljonkin mallia kirjoittamisen opettamiseen.

Vaikka kirjan esimerkit ja tehtävät on suunnattu alakoulun oppilaille, ne sopivat vähän muunneltuina tai monet jopa sellaisenaan myös yläkoululaisille. Ja ne ovat todella innostavia. Linna kritisoi koulukirjoittamista – ja aihetta onkin. Totta on, että ainakaan yläkoulun poikia koulukirjoittaminen ei motivoi. Vanhoja käytänteitä tulisi kyseenalaistaa: Ovatko kirjoitustilanteet koetilanteita? Täytyykö istua omalla paikalla hiljaa, kun kirjoittaa?  Pitääkö kirjoittaa yksin? Miksi ei saa kirjoittaa kaverin kanssa? Onko pakko saada valmiiksi tällä tunnilla? Mitä varten minä kirjoitan? Kirjoitanko vain opettajalle?  Vaikka teos on kohta 20 vuotta vanha, sen sisältö ei ole vanhentunut.  Miten on kirjoittamisen opettamisen laita?

Kävin mielenkiintoisen keskustelun muutaman  yläkoulun seiskaluokan pojan kanssa kirjoittamisesta. Heidän mielestään kirjoittaminen on mukavaa, jos saa kirjoittaa tietokoneella. Jos pitää kirjoittaa kynällä vihkoon, silloin se ei ole mukavaa. Ajatus kulkee paremmin tietokoneen ääressä, ja tekstiä syntyy paljon enemmän – tietokoneella jaksaa kirjoittaa, kynällä ei. Käsi väsyy ja omasta käsialasta ei saa selvää. Ja jos vielä saisi kuunnella musiikkia samalla kun kirjoittaa, niin usko tai älä, ope, keväällä on kirja valmis. 

Tästä sitten lähdettiin liikkeelle – ja keväällä luetaan uunituoreita nuortenkirjoja ja novellikokoelmia. Näin haluan uskoa. Olen varannut yhden tunnin viikossa tietokoneluokasta tätä projektia varten. Se ei ole paljon, ja oppilaat haluaisivatkin kirjoittaa paljon useammin. Olisihan se  mukavaa, jos oppilaat voisivat kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu. Lukujärjestys ja tietokoneluokan varaukset eivät kuitenkaan anna myöten.

Onneksi löysin tämän kirjan, sillä oma uskoni projektin onnistumiseen on ollut joskus kovalla koetuksella. Oppilailla on vielä uskoa ja intoa.

Kirjan motto: "Kirjoittamisen opetus on uskon kysymys, uskoa siihen, että oppilaillani on jotain sanottavaa."

Terveisin

Birgitta

Hienoa,että olet  kyseenalaistamassa vanhoja käytänteitä! Miksi tosiaan pitäisi istua hiljaa paikallaan kirjoittaessa..esimerkiksi oppilaan oppimistyyli voi suosia liikehdintää kirjoittamisen aikana ja apuna.(mm. kinesteeettinen oppija) tämä olisi hyvä huomioida kaikessa kirjoittamisen opetuksessa. Kaikki eivät kirjoita samalla tavoin niinkuin eivät tee muutakaan juuri samoin kuin joku toinen.
Mukavaa, että annat oppilaillesi mahdollisuuksia ja luotat heihin kirjoittajina, eivätköhän nämä nuorukaisemme tarvitse juuri tämänkaltaisia keinoja saavuttaakseen myös oppimismotivaatiossaan kiitettävän tason, nythän se on alhainen pisatuloksista huolimatta. - Seija-

Koulumaailmaan liittyy paljon tunteita

 

Olen lueskellut Taina Rantalan väitöskirjatutkimusta Oppimisen iloa etsimässä - kokemuksen etnografiaa alkuopetuksessa (2005). Valitsin kyseisen teoksen, sillä olen toiminnallisissa harjoituksissa Toiminnallinen äidinkieli -kurssiin liittyen keskittynyt pääosin tunteiseen ja tunnetaitoihin.

 

Kirjassa tutkitaan luokkahuoneessa esiintyviä tunteita oppimisen ilon näkökulmasta. Rantala lähestyy luokassa esiintyviä tunteita tulkitsemalla sekä omia kokemuksia että oppilaiden kokemuksia ja tunteita. Rantala tutkii, millaisissa tilanteissa hän havaitsee tunteita ja mitkä seikat hänen mielestään selittävät tunteiden ilmaantumista. Hän onnistuu kuvaamaan hyvin sitä kontekstia, jossa oppimisen iloa joko esiintyy tai ei esiinny. Tutkimus muodostaa kokonaisuutenaan mielenkiintoisen kertomuksen koulun arjesta.

 

Tutkimuksessa oppimisen ilo näyttäytyi oppimisprosessin aikana tai oppimisprosessin jälkeisenä onnistumisen ja osaamisen kokemuksena. Oppilaan on koettava tehtävä merkitykselliseksi itselleen sekä koettava itsensä kyvykkääksi tehtävään nähden. Myös leikki luo mahdollisuuden oppimisen ilon kokemiseen ja on itsessään tärkeää sekä mielekästä toimintaa lapselle. Leikin käsite liittyy myös vapauden käsitteeseen. Oppimisen ilo viihtyy vapaudessa, jolloin jokaisen opettajan tulisi pohtia vapauden toteutumista luokassaan. Vapaa leikki voisi olla esimerkiksi oppilaalle tyypillistä, vapaata ja arvostettua toimintaa.

 

Opettaja voi omalla toiminnallaan pyrkiä ohjaamaan oppimista tiettyyn suuntaan. Koulukonteksti määrittelee, mitä tunteita koulussa saa ilmaista ja mitä ei. Eri luokissa ja kouluissa saa ilmaista tunteitaan eri lailla. Osaa tunteisiin liittyviä ilmaisuja pidetään tavoiteltavina ja osaa pyritään välttämään. Kouluympäristö joko tukee tai ei tue oppimisen ilon esiintymistä. Oppimisen ja toiminnan halu löytyvät lapsesta valmiina, jolloin kouluympäristö voi joko edesauttaa tai estää lapsen perusolemuksen toteutumista.

 

Kirja oli kaikin puolin mielenkiintoista luettavaa ja suosittelen kyllä muillekin sitä luettavaksi!

Pauliina