Kielikylpymenetelmän antia

Pidin pari vuotta sitten englanninkielistä kielikylpykerhoa. Kerhoa pitäessäni keskeisimmiksi asioiksi nousivat kiinnostavuus ja toiminnallisuus sekä oppimisympäristö. Kielikylpymenetelmä on mielestäni menetelmänä arvokas, ja sen toimintaperiaatteita on helppo toteuttaa muussakin kuin kielten opetuksessa. Kielikylvyssä oppiminen tapahtuu sosiaalisessa ympäristössä, jossa kielen oppiminen ja omaksuminen tapahtuvat rinnan. Toiminnallisuus on olennainen osa menetelmää. Kielikylvyn alussa keskitytään opettajan tarkkailuun ja seuraamiseen. Lapset kuuntelevat ja yrittävät ymmärtää opettajan käyttämää kieltä, sekä eleitä. Kieltä käytetään kaikessa toiminnassa ja se omaksutaan käyttämällä sitä. 

Omaksuminen on paljon mielekkäämpää toiminnan kautta. Kun toiminta on kiinnostavaa, lapset unohtavat opiskelevansa. Toimin tällä hetkellä eskariopettajana, ja olen saanut paljon hyviä ideoita Pirkko Karvosen ja Leena Rikkalan teoksesta Lukuleikkejä lapsille. Kirjan tarkoitus on herättää lapsen kiinnostus kirjoitettua kieltä kohtaan sekä luoda edellytyksiä lukuvalmiuksille. Itse käytän esiopetuksessani kokosanamenetelmää, ja vaikka kirjassa olevia leikkejä olenkin toteuttanut vähäisesti, olen saanut siitä paljon ideoita. Kielikylpykerhoni kautta opin ymmärtämään toiminnallisuuden ja oppimisympäristön merkitystä aivan uudella tavalla. Kielikylpymenetelmää käytettäessä äärimmäisen tärkeäksi nousee oppimisympäristö. Sen tulee olla niin turvallinen, että lapsi uskaltaa kokeilla ja tehdä virheitä. Mutta miksei näin tulisi olla, vaikka käytettävä kieli olisikin kaikille tuttu? Lasten tulisi saada kokeilla ja uskaltaa tehdä virheitä. Oppimisympäristön tulisi myös kannustaa tutkimaan ja tarkkailemaan.

Tämän kurssin, ja kirjoittamienne tekstien innoittamana olen perustanut eskarilaisteni kanssa blogin, jota työstämme yhdessä. Blogi on ensisijaisesti tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen. Toivon, että blogin kautta vanhemmat pääsevät paremmin sisälle meidän eskariarkeemme, ja että lapset voivat harjoitella kerrontaa blogissa olevien kuvien avulla. Blogin kuvien myötä ymmärtänette myös paremmin sitä mitä tarkoitan oppimisympäristöllä. Blogi osoitteemme on: http://eskarikokeiluja.blogspot.fi/

-Kirsi-

Toiminnallisuus konstruktivistisessa viitekehyksessä

Jo opiskeluaikoina innostuin konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä, ja mielestäni erinomainen johdatus tähän viitekehykseen on Päivi Tynjälän teos Oppiminen tiedon rakentamisena - Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita (Tammi, 1999). Tässä teoksessaan Tynjälä korostaa, että konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan tieto ei ole tietäjästään riippumatonta objektiivista heijastumaa maailmasta, vaan se on aina yksilön tai yhteisön itsensä rakentamaa. Näin ollen oppiminen ei siis ole tiedon passiivista vastaanottamista vaan oppijan aktiivista kognitiivista toimintaa, jossa hän tulkitsee havaintojaan ja uutta tietoa aikaisemman tietonsa ja kokemustensa pohjalta.

Näitä Tynjälän esittämiä konstruktivismin perusajatuksia koetin pitää mielessäni, kun suunnittelin sanaluokkien toiminnannallista opettamista. Tavoitteenani on ollut, että oppilas olisi oppitunneilla aktiivisesti merkityksiä etsivä ja niitä rakentava toimija, ei vain tyhjä astia, joka täytetään tiedolla (Tynjälä 1999: 38). Toisaalta löysin perustelut teoksesta myös opettajajohtoisiin opetustuokioihin: kuten Tynjäläkin huomauttaa (1999:61) myös konstruktivismin mukaisessa opetuksessa opettajalla voi edelleen olla tärkeä rooli tiedon esittäjänä, vaikka tärkeämmäksi rooliksi muodostuisi se, miten opettaja järjestää oppimistilanteet oppijan oppimisprosessia tukeviksi. En myöskään täysin hylännyt oppikirjasarjan tarjoamia tehtäviä, koska mielestäni myös yksilöllisen asioiden työstäminen on tärkeää, vaikka konstruktivismissa korostetaankin sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä oppimisessa (Tynjälä 1999: 39).

Mielestäni onnistuinkin kokeilussa paremmin kuin olin odottanut. Ennen kokeilua olin varautunut siihen, että toiminnallisuus saattaisin heikentää oppilaiden oppimistuloksia. Pelkäsin, että kun asioita opetetaan erilaisten pelien ja leikkien avulla, ne eivät ehkä jäisi niin hyvin oppilaiden mieleen. Kävi kuitenkin päinvastoin! Mielestäni erityisesti oppimistulokset paranivat sellaisilla oppilailla, joita kieliopin opiskelu ei yleensä kiinnosta ja jotka kokevat kielioppikäsitteiden opiskelun vaikeaksi. Nämä oppilaat olivat nimenomaan poikia. Pystyin jopa nostamaan joillakin näistä poikaoppilaista äidinkielen numeron arvosanasta 7 arvosanaan 8, ja uskoisin, että selittävänä tekijänä ovat nimenomaan toiminnalliset menetelmät.

Olen aikaisemminkin käyttänyt jonkin verran toiminnallisia menetelmiä opetuksessa, mutta en ole uskaltanut suunnitella koko opetuskokonaisuutta niiden varaan, koska olen ollut epävarma siitä, kuinka tehokasta niiden avulla opiskelu on. Olen aiemmin lähinnä käyttänyt toiminnallisuutta piristävänä välipalana. Tämän kokeilun perusteella olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yhden kokonaisen oppitunnin opiskelu viikossa toiminnallisesti ei ole ajanhukkaa vaan erittäin hyödyllistä oppilaiden oppimisen kannalta. Kokeilu onkin innostanut minua toiminnallisten menetelmien käytössä niin paljon, että olen alkanut jo suunnitella, miten voisin hyödyntää toiminnallisia menetelmiä seuraavan opiskeltavan kokonaisuuden, sijamuotojen, opettamisessa. Toiminnallisuus on siis sopinut erinomaisesti omaksumani konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaisen opetuksen osaksi.

Kirjoittamisen suuri seikkailu

Toiminnallinen äidinkieli –opintojen myötä otin taas käyttöön Helena Linnan Prosessikirjoittaminen - kirjoittamisen suuri seikkailu –teoksen. Olen saanut kirjan vuonna 1995 Suomen Postin äidinkielen opettajille järjestämässä koulutuksessa. Teos on ollut pitkään unohduksissa, en kylläkään tiedä, miksi. Aikoinaan otin siitä paljonkin mallia kirjoittamisen opettamiseen.

Vaikka kirjan esimerkit ja tehtävät on suunnattu alakoulun oppilaille, ne sopivat vähän muunneltuina tai monet jopa sellaisenaan myös yläkoululaisille. Ja ne ovat todella innostavia. Linna kritisoi koulukirjoittamista – ja aihetta onkin. Totta on, että ainakaan yläkoulun poikia koulukirjoittaminen ei motivoi. Vanhoja käytänteitä tulisi kyseenalaistaa: Ovatko kirjoitustilanteet koetilanteita? Täytyykö istua omalla paikalla hiljaa, kun kirjoittaa?  Pitääkö kirjoittaa yksin? Miksi ei saa kirjoittaa kaverin kanssa? Onko pakko saada valmiiksi tällä tunnilla? Mitä varten minä kirjoitan? Kirjoitanko vain opettajalle?  Vaikka teos on kohta 20 vuotta vanha, sen sisältö ei ole vanhentunut.  Miten on kirjoittamisen opettamisen laita?

Kävin mielenkiintoisen keskustelun muutaman  yläkoulun seiskaluokan pojan kanssa kirjoittamisesta. Heidän mielestään kirjoittaminen on mukavaa, jos saa kirjoittaa tietokoneella. Jos pitää kirjoittaa kynällä vihkoon, silloin se ei ole mukavaa. Ajatus kulkee paremmin tietokoneen ääressä, ja tekstiä syntyy paljon enemmän – tietokoneella jaksaa kirjoittaa, kynällä ei. Käsi väsyy ja omasta käsialasta ei saa selvää. Ja jos vielä saisi kuunnella musiikkia samalla kun kirjoittaa, niin usko tai älä, ope, keväällä on kirja valmis. 

Tästä sitten lähdettiin liikkeelle – ja keväällä luetaan uunituoreita nuortenkirjoja ja novellikokoelmia. Näin haluan uskoa. Olen varannut yhden tunnin viikossa tietokoneluokasta tätä projektia varten. Se ei ole paljon, ja oppilaat haluaisivatkin kirjoittaa paljon useammin. Olisihan se  mukavaa, jos oppilaat voisivat kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu. Lukujärjestys ja tietokoneluokan varaukset eivät kuitenkaan anna myöten.

Onneksi löysin tämän kirjan, sillä oma uskoni projektin onnistumiseen on ollut joskus kovalla koetuksella. Oppilailla on vielä uskoa ja intoa.

Kirjan motto: "Kirjoittamisen opetus on uskon kysymys, uskoa siihen, että oppilaillani on jotain sanottavaa."

Terveisin

Birgitta

Hienoa,että olet  kyseenalaistamassa vanhoja käytänteitä! Miksi tosiaan pitäisi istua hiljaa paikallaan kirjoittaessa..esimerkiksi oppilaan oppimistyyli voi suosia liikehdintää kirjoittamisen aikana ja apuna.(mm. kinesteeettinen oppija) tämä olisi hyvä huomioida kaikessa kirjoittamisen opetuksessa. Kaikki eivät kirjoita samalla tavoin niinkuin eivät tee muutakaan juuri samoin kuin joku toinen.
Mukavaa, että annat oppilaillesi mahdollisuuksia ja luotat heihin kirjoittajina, eivätköhän nämä nuorukaisemme tarvitse juuri tämänkaltaisia keinoja saavuttaakseen myös oppimismotivaatiossaan kiitettävän tason, nythän se on alhainen pisatuloksista huolimatta. - Seija-

Koulumaailmaan liittyy paljon tunteita

 

Olen lueskellut Taina Rantalan väitöskirjatutkimusta Oppimisen iloa etsimässä - kokemuksen etnografiaa alkuopetuksessa (2005). Valitsin kyseisen teoksen, sillä olen toiminnallisissa harjoituksissa Toiminnallinen äidinkieli -kurssiin liittyen keskittynyt pääosin tunteiseen ja tunnetaitoihin.

 

Kirjassa tutkitaan luokkahuoneessa esiintyviä tunteita oppimisen ilon näkökulmasta. Rantala lähestyy luokassa esiintyviä tunteita tulkitsemalla sekä omia kokemuksia että oppilaiden kokemuksia ja tunteita. Rantala tutkii, millaisissa tilanteissa hän havaitsee tunteita ja mitkä seikat hänen mielestään selittävät tunteiden ilmaantumista. Hän onnistuu kuvaamaan hyvin sitä kontekstia, jossa oppimisen iloa joko esiintyy tai ei esiinny. Tutkimus muodostaa kokonaisuutenaan mielenkiintoisen kertomuksen koulun arjesta.

 

Tutkimuksessa oppimisen ilo näyttäytyi oppimisprosessin aikana tai oppimisprosessin jälkeisenä onnistumisen ja osaamisen kokemuksena. Oppilaan on koettava tehtävä merkitykselliseksi itselleen sekä koettava itsensä kyvykkääksi tehtävään nähden. Myös leikki luo mahdollisuuden oppimisen ilon kokemiseen ja on itsessään tärkeää sekä mielekästä toimintaa lapselle. Leikin käsite liittyy myös vapauden käsitteeseen. Oppimisen ilo viihtyy vapaudessa, jolloin jokaisen opettajan tulisi pohtia vapauden toteutumista luokassaan. Vapaa leikki voisi olla esimerkiksi oppilaalle tyypillistä, vapaata ja arvostettua toimintaa.

 

Opettaja voi omalla toiminnallaan pyrkiä ohjaamaan oppimista tiettyyn suuntaan. Koulukonteksti määrittelee, mitä tunteita koulussa saa ilmaista ja mitä ei. Eri luokissa ja kouluissa saa ilmaista tunteitaan eri lailla. Osaa tunteisiin liittyviä ilmaisuja pidetään tavoiteltavina ja osaa pyritään välttämään. Kouluympäristö joko tukee tai ei tue oppimisen ilon esiintymistä. Oppimisen ja toiminnan halu löytyvät lapsesta valmiina, jolloin kouluympäristö voi joko edesauttaa tai estää lapsen perusolemuksen toteutumista.

 

Kirja oli kaikin puolin mielenkiintoista luettavaa ja suosittelen kyllä muillekin sitä luettavaksi!

Pauliina

Toi minnallisuus haastaa perinteisen oppimiskäsityksen

›Olen toiminnallisuutta opetukseen ottaessani törmännyt useamman kerran oppilaideni vanhoista oppimisympäristöistä kumpuaviin oppimiskäsityksiin. Olen suomi toisena kielenä -opettaja, ja toiminnallisuus ei ole kovinkaan tyypillistä niissä maissa, joista oppilaani tulevat. Oppilaat ovat usein hukassa oman roolinsa kanssa, ja etsivät epätoivon vallassa minun auktoriteettiani toiminnallisuuden pyörteissä. Heidän on vaikeaa hahmottaa, että oppimista tapahtuu, vaikka opettaja ei kaada tietoa heidän päähänsä.

Arviointi toiminnallisessa opetuksessa on niin ikään ollut oppilaille haastava pala. Oppilaat ovat usein jopa suuttuneet pidemmän prosessin jälkeen saatuaan työskentelystään arvion. Tyypillinen kommentti on "oisit sanonu, että tää arvioidaan, mie olisin tehny oikiasti". Oppilaat usein kuvittelevat, että näyttö annetaan kokeessa, ja kokeiden välissä voi tehdä mitä vain. Jatkuvat arviointi on heistä äärimmäisen epäreilua. Ruusukimpuillakaan ei ole S2-numeroa nostettu.

Maahanmuuttajaoppilaille tyypillisiä oppimiskäsityksiä (Annele Laaksonen) :

-oppimista tapahtuu, kun opettaja kaataa tietoa oppijan päähän

› -oppija itse ei voi aktiivisesti vaikuttaa oppimiseen

› -oppimiseen liittyy pakottamista

› -oppiminen on vakavaa -> oppilaan ja opettajan suhde

› -oppiminen on ulkoa oppimista

› -oppimista tapahtuu vain luokassa

› -oppiminen loppuu tutkintoon
Koen kuitenkin kaikesta huolimatta, että minun on haastettava oppilaani. On minun tehtäväni kasvattaa heistä elinikäisiä oppijoita, ja tutustuttaa heidät moniin ei oppimistapoihin. Ennen pitkää sitkainkin paju taipuu toiminnallisuuteen, ja oppilaat uskaltavat myöntää, että oppiminen on paitsi hauskempaa, myös tehokkaampaa, kun joka tunnilla ei hoeta kuorossa otsa rypyssä "kissa, kissan, kissaa, kissoja", vaikka toki tällekin toiminnolle on paikkansa ja aikansa.

Erityisen kiitollista opiskelun toiminnallistaminen on ollut ottamalla tietotekniikka mukaan opetukseen. Oppilaiden taidot ovat usein vain murto-osa siitä, mitä suomalaisilla, joten heillä riittää kirittävää, että he pääsevät mukaan tietoyhteiskunnann kärryille. Kirjoitamme paljon tietokoneilla, teemme Power Pointeja ja harrastamme tiedonhakua. Tietokone on kiitollinen oppimisympäristö erityisesti niille, joiden on hankalaa kirjoittaa kynällä pitkiä aikoja. Jopa nekin, jotka "eivät osaa yhtään mitään", pelailevat yllättävän ketterästi ekapeliä. Kaikkein antoisimpia hetkiä ovat usein ne viisiminuuuttiset tunnin lopussa, kun oppilailla on omaa aikaa Facebookissa. Tuolloin tapahtuvat usein ne oppimiskokemukset, jotka oppilaille jäävät mieleen, kun he tiedustelevat opettajan apua siihen, miten tyttö/poikaystävän murteita vilisevään viestiin oikein tulisi vastata.

Lopuksi komppaan vielä Eilan 5.11. julkaisemaa blogikirjoitusta oppaasta "Suomi kakkonen. opas opettajille" (toim. Mela ja Mikkonen). Tästä kirjasta olen minäkin löytänyt useita hienoja vinkkejä toiminnallisiin menetelmiin. Tutustukaa! Sen vinkit ovat hyvin sovellettavissa myös äidinkielen opetukseen.

Satu 
 
 

Mietteitä toiminnallisesta Suomi kakkosesta

Onko ideareppusi tyhjä? S2-opetus on kuluttavaa, opettajan pitää olla monena ja uusiutua joka tunniksi. Olen huomannut, että S2-opettaja jaksaa työssään paljon paremmin, jos työkaverina on toinen S2-opettaja, jonka kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja näkemyksiään - suunnitella ja ideoida.  Aina tällaista mahdollisuutta ei kuitenkaan ole. Olen löytänyt kirjan, jossa opettajat kirjoittavat opettajille ja jossa puhutaan yhteistä kieltä yhteisesti kiinnostavista asioista.

Olitpa sitten kokenut tai kokematon S2-opettaja, Marjo Melan ja Pirjo Mikkosen toimittama Suomi kakkonen (2003) tarjoaa hyödyllisiä virikkeitä ja ideoita eri-ikäisten suomen oppijoiden opettamiseen. Siihen on kerätty sujuva paketti S2-opetusmenetelmistä ja didaktiikasta; sisältääpä se melkein valmiita tuntisuunnitelmia ja tehtäviäkin. 

Teoksessa on eri kirjoittajien (mm. Leila White, Ilona Kuukka) artikkeleita mm. leikkien, pelien ja draamojen hyödyntämisestä suomen oppimisessa, verkko-opetuksesta sekä S2-oppikirjoista. Toiminnallisissa harjoitteissa pääpaino on käytännönläheisessä  kielenkäytössä ja suullisessa kommunikaatiossa – kuitenkaan kirjallista ilmaisua unohtamatta.

Suomi kakkonen on innostanut ja kannustanut minua oman työni kehittämiseen ja uudistamiseen. Heterogeeniset ryhmät ovat olleet ainakin minulle suuri haaste jo usean vuoden ajan, mutta tästä teoksesta löytyy jokaisella selailukerralla uusia toimintamalleja kokeiltavaksi – ja taas työväsymys väistyy vähäksi aikaa. 

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille toiminnallisesta S2-opetuksesta kiinnostuneille!

-Eila

Toiminnallisten luokkien apu erityisryhmille?

Jos olisi enemmän toiminnalliseen opetukseen profiloituneita luokkia, olisiko kouluissa vähemmän erityisoppilaita?

Haluan herättää keskustelua aiheesta. Miksi opettajat eivät suosi toiminnallisuutta luokissa enemmän? Melu? Auktoriteetin alasajon pelko? Vai missä syyt ovat ?Tämänpäivän koulussa pitäisi olla erilaisia luokkia ja vähemmän koulukirjoja! Lapset retkille ja tutustumaan sinne, missä he tulevat taitojaan tarvitsemaan, miten perinteisestä on niin vaikea luopua?

Miksi uudistajat vaiennetaan?

Haastattelin kerran jos toisenkin erästä erityisopettajaa ja hän oli sitä mieltä, että yksin on hankala tehdä mitään,mutta jos kukaan ei koskaan aloita,kaikki junnaa paikallaan.Jätetään opettajat jo suosiolla ne perinteiset tavat,jotka eivät oppilaiden oppimista paljon edistä ja siirrytään kokonaa uudenlaiseen opetuskulttuuriin..,mitä se sitten olisi?

Ottakaa kantaa tähän huutoon!

Aloitteleva ope

Tietokone alkuopetuksessa

Suhtaudun melko kriittisesti tietokoneisiin, tv:n ja videoiden katsomiseen ja pelikonsoleihin. Monet lapset viettävät mielestäni liikaa aikaa näiden laitteiden parissa ja siksi pyrin opetuksessani osittain karsimaan nämä elementit täysin pois.

En pidä tietokonetta sinänsä pahana, riippuu täysin miten sitä käyttää. Toissa kesänä valmistauduin ottamaan vastaan syksyllä opettajan urani ensimmäiset ekaluokkalaiset ja kesän aikana lueskelin lähes tulkoon kaiken kirjallisuuden pitä Lapin Yliopiston kirjastosta suomenkielellä oli lukemaan opettamisesta kirjoitettu. Norjalaisen Arne Tragetonin kirja esitteli Norjassa käytössä olevaa mallia, jossa oppilaat opettelivat ensin kirjoittamaan (tietokoneella) ja sitten vasta lukemaan. Tragetonin kirja innoitti minut kehittelemään oman tapani opettaa äidinkieltä alkuopetuksessa.

Kovasta vinkumisesta huolimatta en saanut luokkaani tietokonetta koulun puolesta, mutta oma vanha käytöstä poistettu läppärini ajoi hyvin asiansa. Tietokoneesta kun ei käytetty muuta kuin wordiä. Opettelimme kirjaimia pistetyöskentelyn avulla ja tietokone oli yhtenä pisteenä muiden joukossa. Lapset keksivät aina opiskeltavalla kirjaimmella alkavia sanoja, joita he kirjoittivat tietokoneella, myöhemmin ne tulostettiin ja jokaiselle sanalle piirrettiin kuva ja lapset tekivät ikään kuin sanakirjaa itselleen. Lapset todella kirjoittivat ekaluokan alusta alkaen sanoja tietokoneella, äänteet olivat eskarin jäljiltä hyvin hallussa ja alkuun minä olin tietokoneella olevan parin lähettyvillä ja tarvittaessa äänsin oppilaiden keksimiä sanoja hyvin hitaasta ja selkeästi ja oppilaat kirjoittivat kuulemansa äänteen. Montaakaan kirjainta ei tarvinnut opettaa, ennen kuin oppilaat hoksasivat kirjoittamisen idean ja saivat useinpien sanojen ensimmäiset tavut kirjoitettua itse ilman apua. Jo lukemaan oppineet lapset kirjoittelivat sanoja enemmän ja vähitellen siirtyivät lauseisiin ja lyhyihin satuihin, jotka liittyivät opeteltavaan kirjaimeen. Tietokoneella kirjoittamisen etuja oli, ettei lasten tarvinnut vielä osata kirjoittaa kirjaimia, kirjoittaminen oli vaivattomampaa ja helpompaa, koska monelle kirjoittaminen oli motorisesti rankkaa ja tietokone motivoi etenkin poikia kirjoittamaan.

2. luokalle tullessa saimme luokkaani koulun puolesta toimivan läppärin, jolla pääsee jopa nettiin. Kiitokset kaupungille siitä! Haaveilin kesällä siitä, että jokaisella oppilaalla olisi oma sähköpostiosoite ja saisin siten kannustettua oppilaita kirjalliseen viestintään. Sähköposti idea kaatui kuitenkin siihen, että sähköposteja on mahdoton valvoa ja jos joku törppö lähetteleekin sitten jotain ylimääräistä, niin hyvältä idealta menee pohja. Siispä aloitimme tänä syksynä bloggaamisen luokkani kanssa. Vanhempien kanssa sovittiin yhteisesti, mitä oppilaat saavat ja eivät saa julkaista (valokuvat oppilaista itsestään ja henkilötiedot kiellettiin). Oppilaat ovat nyt syksyn aikana harjoitelleet blogin käyttöä kirjoittamalla juttuja tekemisistämme, dokumentoineet tuotoksiaan, harjoitelleet piirrustusten skannaamista jne. Blogia voisi hyödyntää enemmänkin, mutta se on vielä ikään kuin kokeiluasteella ja kehittelemme sitä tässä vuoden mittaan. Blogiimme voi käydä tutustumassa osoitteessa:  http://tokaluokantouhuja.blogspot.fi/

Tietokone sopii siis mielestäni erinomaisesti alkuopetukseen, silloin kun lapset pääsevät sen avulla itse luomaan ja tuottamaan. Oppimispelejä, joissa lehmä ammuu oppilaan klikatessa oikeaa kirjainta tms. joissa lapsen ei välttämättä tarvitse tietää oikeaa vastausta vaan hän vain klikkailee vaihtoehtoja kunnes osuu vahingossa oikeaan, karsastan. Ne tekevät lapsesta passiivisen kuluttuja, minun tavoitteeni opetuksessa on aktiivinen tuottaja ja siihen tarkoitukseen vanha kunnon word sopii hyvin. Ja blogger jatkaa sitä, mihin word jäi, eli nyt kirjoitamme avoimemmin emmekä vain itsellemme.

Toiminnallisuutta luokkiin?

Olen kovin kiinnostunut mm. äidinkielen opettamisesta toiminnallisin keinoin ja olen jo kokeillutkin monenlaisia leikkejä ja puheharjoitteita pienryhmissä tai parin kanssa oman luokkani oppilaiden parissa. Haluan nostaa kuitenkin esiin muutaman näkökulman, joita toiminnallisiin harjoitteisiin siirryttäessä on hyvä huomioida. Kun alkaa miettiä näitä harjoitteita omassa luokassa on ajateltava asiaa myös niiden mahdollisten luokkaan integroitujen oppilaiden kannalta. Ensin on hyvä olla myös tiedossa ryhmän tiiviys siinä määrin, että tietää oppilaidensa kyvyt "palautua" taas mahdollisiin rauhallisimpiin toimintoihin tarvittaessa. On nimittäin niin, että esimerkiksi adhd diagnoosilla varustetun oppilaan kohdalla tämä ei sujukkaan ihan mutkattomasti ja nykyiselläänhän voi olla jokseenkin varma, että näitä oppilaita lähes joka luokalta löytyy. Ihan omasta kokemuksesta johtaen haluan ottaa esiin tämänkin näkökulman, vaikka toiminnallisuutta luokkiin ideaa kannatankin.Toinen seikka on tietysti ryhmän hallinta, joka on jokseenkin vaativaa pienten oppilaiden isoissa ryhmissä. m Useamman opettajan yhteistyö lienee vielä vähän käytössä olevana toimintamuotona erinomainen vaihtoehto toiminnallisia tehtäviä tehtäessä.

Olen myös kiinnittänyt huomioni oppilaiden reaktioihin toiminnallisia harjoitteita kohtaan.Oppilaat voivat kyseenalaistaa opettajan aseman luokassa tyyliin- no jos se nyt vaan meitä leikittää täällä- onko se oikea opettajakaan- tämänkin kaltaisia näkemyksiä saattaa koulussa vastaan tulla. Näin pääsenkin kiinni mieliaiheeseen, opettajan rooliin ja perinteiden taakkaan luokkatilanteissa. Opettajan roolihan on muutoksessa- enää hän ei ole "kansankynttilä" vaan jotain ihan muuta, mutta vienee aikansa ja vaatii uudenlaisten opettajien esiinmarssia, ennenkuin tietty opettajan prototyyppi mielleyhtymä riisuntuu myös(joidenkin) oppilaiden päistä.

Toiminnasta potkua opiskeluun!

Olipa hauska äidinkielen tunti, kun tuli ihan hiki! tokaisi eräs kolmasluokkalainen poika ilmaisuharjoitusten jälkeen. Olimme kerranneet sanaluokkia pelaamalla hedelmäsalaattia ja sanaluokkahippaa. Adjektiivit, verbit ja substantiivit olivat yhtäkkiä hauskoja ja tärkeitä osata.

Nykypäivän koulussa joutuu tai saa istua paljon omassa pulpetissa omalla reviirillä ja omissan ajatuksissaan. Erilaiset toiminnalliset harjoitukset pakottavat lapset keskittymään opittavaan asiaan ja oppimaan innostavalla tavalla. Kaiken ei koulussa tarvitse olla vakavaa ja tylsää.

Toiminnalliset harjoitukset aktivoivat myös ajatustoiminnan. Olen huomannut, kuinka oppilaat hämmentyvät joutuessaan nousemaan turvallisista pulpeteistaan ja tekemään ja ajattelemaan itse. Liian usein oppilaat tottuvatkin jo ensimmäisten luokkien aikana, että parhaiten koulussa pärjää, kun antaa opettajan hoitaa ajatustyön ja kertoa oikeat vastaukset ja toimintatavat.

Toiminnallisuutta on monenlaista ja se on liitettävissä moneen. Tunnilla voidaan kirjoittaa, piirtää, tehdä draamaa, leikkiä, pelata tai vaikka tanssia. Monista vanhoista leikeistä on helppo muuntaa toiminnallisia harjoituksia äidinkielen oppisisältöihin. Toiminnallisuus ei ole vaikeaa, vaan se on asenne.

Yrityselämä on jo pitkään peräänkuuluttanut tiimi- ja yhteistyötaitoja perusopetukseen. Pulpetissa itsekseen istuen ei näitä taitoja opita, vaan tarvita aitoa, tavoitteellista ryhmätoimintaa tunneilla. Äidinkielen opiskelun keskiössä ovat vuorovaikutus- ja kielitaidot. On kummallista, jos näitä taitoja opitaan ilman omakohtaista kokemusta tai irrallaan muusta oppimisesta.

Muuttuva maailma, uusi kielellisyys ja uudet viestintävälineet tuovat äidinkieleen uusia oppisisältöjä ja nyansseja. Pulpetissa istumalla ja yhtä asiaa kerrallaan tekemällä opetusaika ei riitä. Toiminnallisuuden avulla tavoitetaan useampia oppijoita, oppimistyylejä ja asioita.

Näissä blogeissa esitellään erilaisia kokemuksia toiminnallisuudesta, toiminnallisuuteen soveltuvia menetelmiä ja menetelmäkirjallisuutta sekä toimintaan innostavaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta!