Kirjoittamisen suuri seikkailu

Toiminnallinen äidinkieli –opintojen myötä otin taas käyttöön Helena Linnan Prosessikirjoittaminen - kirjoittamisen suuri seikkailu –teoksen. Olen saanut kirjan vuonna 1995 Suomen Postin äidinkielen opettajille järjestämässä koulutuksessa. Teos on ollut pitkään unohduksissa, en kylläkään tiedä, miksi. Aikoinaan otin siitä paljonkin mallia kirjoittamisen opettamiseen.

Vaikka kirjan esimerkit ja tehtävät on suunnattu alakoulun oppilaille, ne sopivat vähän muunneltuina tai monet jopa sellaisenaan myös yläkoululaisille. Ja ne ovat todella innostavia. Linna kritisoi koulukirjoittamista – ja aihetta onkin. Totta on, että ainakaan yläkoulun poikia koulukirjoittaminen ei motivoi. Vanhoja käytänteitä tulisi kyseenalaistaa: Ovatko kirjoitustilanteet koetilanteita? Täytyykö istua omalla paikalla hiljaa, kun kirjoittaa?  Pitääkö kirjoittaa yksin? Miksi ei saa kirjoittaa kaverin kanssa? Onko pakko saada valmiiksi tällä tunnilla? Mitä varten minä kirjoitan? Kirjoitanko vain opettajalle?  Vaikka teos on kohta 20 vuotta vanha, sen sisältö ei ole vanhentunut.  Miten on kirjoittamisen opettamisen laita?

Kävin mielenkiintoisen keskustelun muutaman  yläkoulun seiskaluokan pojan kanssa kirjoittamisesta. Heidän mielestään kirjoittaminen on mukavaa, jos saa kirjoittaa tietokoneella. Jos pitää kirjoittaa kynällä vihkoon, silloin se ei ole mukavaa. Ajatus kulkee paremmin tietokoneen ääressä, ja tekstiä syntyy paljon enemmän – tietokoneella jaksaa kirjoittaa, kynällä ei. Käsi väsyy ja omasta käsialasta ei saa selvää. Ja jos vielä saisi kuunnella musiikkia samalla kun kirjoittaa, niin usko tai älä, ope, keväällä on kirja valmis. 

Tästä sitten lähdettiin liikkeelle – ja keväällä luetaan uunituoreita nuortenkirjoja ja novellikokoelmia. Näin haluan uskoa. Olen varannut yhden tunnin viikossa tietokoneluokasta tätä projektia varten. Se ei ole paljon, ja oppilaat haluaisivatkin kirjoittaa paljon useammin. Olisihan se  mukavaa, jos oppilaat voisivat kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu. Lukujärjestys ja tietokoneluokan varaukset eivät kuitenkaan anna myöten.

Onneksi löysin tämän kirjan, sillä oma uskoni projektin onnistumiseen on ollut joskus kovalla koetuksella. Oppilailla on vielä uskoa ja intoa.

Kirjan motto: "Kirjoittamisen opetus on uskon kysymys, uskoa siihen, että oppilaillani on jotain sanottavaa."

Terveisin

Birgitta

Hienoa,että olet  kyseenalaistamassa vanhoja käytänteitä! Miksi tosiaan pitäisi istua hiljaa paikallaan kirjoittaessa..esimerkiksi oppilaan oppimistyyli voi suosia liikehdintää kirjoittamisen aikana ja apuna.(mm. kinesteeettinen oppija) tämä olisi hyvä huomioida kaikessa kirjoittamisen opetuksessa. Kaikki eivät kirjoita samalla tavoin niinkuin eivät tee muutakaan juuri samoin kuin joku toinen.
Mukavaa, että annat oppilaillesi mahdollisuuksia ja luotat heihin kirjoittajina, eivätköhän nämä nuorukaisemme tarvitse juuri tämänkaltaisia keinoja saavuttaakseen myös oppimismotivaatiossaan kiitettävän tason, nythän se on alhainen pisatuloksista huolimatta. - Seija-